Kuinka rimpulasta tuli ammattilaskija? – Maistiaisia Kalle Palanderin kirjasta

0324_mkh_3854-edit-edit

Huippu-urheilijan ammatti on monessa mielessä hyvin erikoinen. Tähän ammattiin haluavia on todella paljon. Uskallan väittää, että melkein kaksi kolmesta pojasta haaveilee jossain vaiheessa siitä, että menestyisi urheilussa. Nykyään lapset tietävät jo hyvin nuorena, että urheilu voi olla monessakin lajissa ammatti. Mutta jos urheiluun lähtee vain rahaa tekemään, suosittelen sen lopettamista saman tien.

Huipulle ei pääse, ellei rakasta sitä, mitä tekee. Pitää olla intohimoa harjoitteluun. Jos ei alussa, niin ainakin myöhemmin, Työtä on oltava valmis tekemään valtanan paljon. Oikeastaan koko elämän pitää pyöriä urhielun ehdoilla, koska vain muutama pääsee lopulta maailman huipulle. Suuri yleisö ei tajua sitä, miten vaikeaa on päästä pienestä Suomesta maailman huipulle sellaisessa lajiessa, joita harrastetaan ympäri maailmaa. Ja vaikka laji olisi vähemmänkin harrastettu, silti huipulle pyrkiviä on useita kymmeniätuhansia tai satojatuhansia.

Halusin vain näyttää J. Palanderille, koska hän oli nimittänyt minua luuseriksi, sunnuntailaskijaksi tai joksikin muuksi.

Useimmat eivät koskaan elätä itseään urheilemalla. On melkoinen jackpot, jos suomalainen urheilija tulee toimeen vain urheilulla. Tosin silloinkin ura on monesti vain muutaman vuoden mittainen. Sen jälkeen on mentävä ”oikeisiin töihin”, jos haluaa pysyä hengissä. Keskiverron toimeentulon saa ihan varmasti paljon helpomalla, kun käy koulut loppuun kunnolla ja menee sen jälkeen koulutusta vastaaviin töihin.

Olen monta kertaa miettinyt sitä, että miksi juuri minusta tuli huippu-urheilija. Miksi ujosta ja fyysisesti rimpulasta torniolaisesta kasvoi alppihiihdon maailmancup-voittaja ja maailmanmestari? Se on minulle edelleenkin osittainen mysteeri. Yleensä hyvät urheilijat ovat lahjakkaita ja syntyessään. Esimerkiksi Tanja Poutiainen oli jo lapsena lahjakkuus, joka putsasi palkintopöydät melkein kaikissa kisoissa, joihin hän osallistui. Kansainvälisestikin Tanja oli jo suurlupaus voitettuaan 15-vuotiaana epäviralliset pujottelun ja suurpujottelun maailmanmestaruuskista.

Samoin veljeni Keke ja siskoni Kati olivat taitotasoltaan selkeästi minua parempia. Muistan, kuina Suomi Slalom –kisoissa jaettiin eri värisiä tarroja suksiin sen mukaan, miten kisoissa pärjasi. Tarrojen väri kertoi, miten hyvin kisoissa oli menestynyt. Vihreä oli heikoin, sitten sininen, puneinen ja musta. Veljelläni ja siskollani oli aina mustia eli parhaita tarroja suksissaan, kun taas minun sukseni olivat tuunattu niillä vihreillä tarroilla.

Miksi isä otti minut valmennettavakseen, eikä esimerkiksi Kekeä tai Katia? Oletan, että se johtui ainakin siitä, että minulla oli plajon energiaa. Minähän olin aina se, joka keräsi naapuruston yhteen pelaamaan tennisturnauksia takapihallamme. Minä myös harjasin kentän, maalasin viivat, hankin pallot ja mailat sekä pidin pöytäkirjaa peleistä. Kävin kesäisin futistreeneissä ja talvisin pelasin jääpalloa. Olin ujo, joten joukkelajeissa oli mukava olla mukana, koska pystyin aina piiloutumaan porukkaan. Olin myös melko pehmeä luonteeeltani, Isän oli helppoa hallita minua, toisin kuin esimerkiksi veljeäni, joka kunnostautui nuorena miehenä kaikessa sellaisessa, mistä vanhemmat yleensä haluavat lastensa pysyvän erossa. Keke joutui muutaman kerran poliisinkin kanssa tekemisiin. Taisi se viettää jonkun yön putkassakin. Ehkä isä ajatteli, että minun energiamäärälläni ja helposti johdateltavalla luonteellani minut saisi tekemään vaikka mitä rötöksiä ja tyhmyyksiä.

Isä varmasti näki minussa myös jotain muutakin, koska satsasi niin voimakkaasti valmentamiseeni. Mitä se alussa oli, siitä en ole aivan varma. Myöhemmin hän näki ainakin sen, että en antanut helposti periksi, jos halusin oppia jotain. Mutta kllä hommassa varmasti oli iso osa sitä, että olin täysin isän käskytettävissä. Kun J. Palander sanoi, että hyppää, silloin minä poika hyppäsin. Alussa suhteemme oli sellainen, että isä oli isäntä ja minä olin renki. En tuntenut sitä kuitenkaan sillä tavoin. Luulen, että minusta oli pienenä kuitenkin siistiä touhuta isän kanssa. Tehdä isää kiinnostavia asioita ja nähdä kuinka se siitä nauttii. Olin varmasti isälle väline, jolla hän toteutti itseään.

 

Lue Kalle Palanderin koko tarina uutuuskirjasta Kalle.

kallepalander_uusi

0 vastausta

Jätä vastaus

Onko sinulla jotain lisättävää?
Liity keskusteluun!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *